HYLYN ESITTELY

Kolmimastokaljuutti S:t Mikaelin hylky

Kohde: Vuonna 1747 uponneen kolmimastokaljuutti S:t Mikaelin hylky
Alue: Suomi, Saaristomeri
Kunta: Nauvo
Kylä: Borstö
Pienoismerikartta: C-sarja 753 (1996) 1:50 000
Peruskartta: 1033 05 Borstö 1:20 000

S:t Mikael on hollantilaistyyppinen kolmimastokaljuutti. Se on yhä kokonainen laiva, joka lepää merenpohjassa kölillään kuin telakoituna. Aluksen kolmen maston alaosat ovat säilyneet pystyssä ja ulottuvat noin 20 metrin syvyyteen saakka.

S:t Mikael on harvinainen puuhylky, sillä se on säilynyt lähes ehjärunkoisena. Hylky makaa noin 40 metrin syvyydessä savipohjalla lievästi paapuurin puolelle kallistuneena. S:t Mikael on noin 24 metriä pitkä ja vajaat seitsemän metriä leveä. Kaikki kolme alamastoa ovat pystyssä, ja keula- ja isomastojen esselit ovat yhä paikoillaan. Mastot kohoavat noin 19 – 24 metrin syvyyteen. Sedimentin peittämä kansitaso vaikuttaa ehjältä, mutta keulan ja perän puolikannet ovat vaurioituneet. Keulassa puolikannen palkit ovat säilyneet, mutta lankutus puuttuu suurelta osin. Perän puolikannen lankutus puuttuu lähes kokonaan. Ainakin yksi kansipalkki on romahtanut styyrpuurin puoleisesta päästään ja on vinossa. Perän puolikansi ja sen alapuoliset rakenteet entisen kajuutan ja mahdollisten varastotilojen osalta ovat sortuma-aluetta aina alimpia turkkilautoja myöten.

S:t Mikaelin kansitasoa peittää hienojakoinen orgaanista alkuperää oleva sedimentti, jota on paikoitellen useiden kymmenien senttimetrien paksuudelta. Eniten sitä on hylyn paapuurin puolella. Sedimentti täyttää myös hylyn sisäosat, joissa se on kinostunut rakenteiden ja lastin päälle keskimäärin 70 - 80 cm:n etäisyydelle kansitasosta.

Itämeren lähes arktinen olemus ja vähäsuolainen vesi ovat säilyttäneet S:t Mikaelin poikkeuksellisen hyvin. Uppoamispaikan syvyys on suojannut hylkyä ahtojäiltä ja sukellusturismilta.

S:t Mikael on suojelukohde

S:t Mikaelin kaltainen kokonainen puuhylky on maailmanluokan harvinaisuus. Suolaisissa vesissä puuaines yleensä tuhoutuu laivamadon (Teredo navalis) ravintona. S:t Mikaelin pääasiallinen rakennusmateriaali on tammi, joka säilyy Itämeressä erityisen hyvin. S:t Mikaelin mastot ovat osa hylyn ainutlaatuista luonnetta, ja 20 metrin syvyyteen ulottuvina ne ovat erityisellä vaaravyöhykkeellä. Muinaisjäännös ei saa vaurioitua esimerkiksi epäonnistuneen ankkuroinnin seurauksena.

S:t Mikael on muinaismuistolain suojaama ja Suomen merimuseon valvonnassa. Tämän lisäksi Lounais-Suomen ympäristökeskus on vuonna 1999 Museoviraston esityksestä vahvistanut St. Mikaelille halkaisijaltaan monisatametrisen suoja-alueen, jonka sisällä hylkyä rasittavat toiminnat - esim. ankkurointi, eräät kalastusmuodot ja virkistyssukellus - ovat kiellettyjä.

S:t Mikael on yksi Suomen merimuseon tärkeimpiä vedenalaiskohteita. Hylyllä suoritetaan kuntoseurantaa sen säilymisen turvaamiseksi. Sukeltaminen S:t Mikaelilla on luvanvaraista ja suojelun takia tarkkaan säännösteltyä, sillä nykyisen museoväen on tehtävä kaikkensa hylyn säilyttämiseksi mahdollisimman hyväkuntoisena tuleville sukupolville.

S:t Mikaelin kuntoseuranta

S:t Mikaelin hylylle on syksyn 1998 kenttätöissä perustettu kuntoseurantajärjestelmä. Se perustuu 20 mittapisteeseen, joista saatujen mittaustulosten avulla voidaan seurata muodonmuutoksia rungossa (esim. rakenteiden kallistuminen, uhkaava sortuminen tai luhistuminen) sekä mastojen ja koko hylyn asentoa.

Vaikka S:t Mikael onkin säilynyt suhteellisen ehjänä, ei sen kunto kuitenkaan pysy jatkuvasti samana. Hylyillä on jatkuvasti meneillään biologisista, kemiallisista sekä fysikaalisista tekijöistä johtuvia prosesseja, joista osa on säilyttäviä, osa rappeuttavia. Prosesseihin vaikuttavat myös sukellus- ja tutkimustoimet. Usein ne rasittavat vedenalaisia kohteita. Arkeologiset kenttätyöt hylyillä ovat usein luonteeltaan kajoavia silloinkin, kun harjoitetaan ei-kaivavaa tutkimusta (esim. mittaukset, kuntokartoitukset). Mekaanisen rasituksen lisäksi kohteita kuluttavat jopa sukeltajien uloshengityskaasut, sedimenttikerrosten sekaantuminen tai hylylle sijoitettujen tutkimus- ja työvälineiden materiaalit.

S:t Mikaelin kuntoseuranta on välttämätöntä, jotta vauriot ja rappeutuminen eivät pääse etenemään vaivihkaa. Kartoituksen tarkoituksena on hylyn keskeisten rakenteiden muodonmuutosten vertailukelpoinen seuranta. Sen tulee olla ennakoivaa ja tähdätä havaittujen muutosten erityisseurantaan ja vauriokohtien välittömään rakenteelliseen tukemiseen. Hylyn rakenteesta johtuen vauriot kertautuvat. Esimerkiksi mastojen kiinnitykseen liittyvät ongelmat heijastuvat kansirakenteisiin ja päinvastoin. Kansi- ja kylkirakenteiden sekä keula- ja perärangan vauriot puolestaan vaikuttavat sekä runkoon että sen sisältöön ja siis myös toistaiseksi tutkimattomaan arkeologiseen aineistoon.

Kuntoarviointi edellyttää valittujen havaintopisteiden säännöllistä ja metodisesti vertailukelpoista tarkkailua. Kulloisetkin mittaukset ja havainnoinnit on suoritettava samalla menetelmällä ja samoin kriteerein. Tämän mahdollistavat mittauksia varten perustettu koodattu mittapistejärjestelmä, virhemarginaalin minimoiva mittausjärjestelmä sekä vakiomuotoinen mittaustapa. Tavoitteena on, että hylystä saataisiin vuodesta toiseen sama määrä informaatiota.

S:t Mikaelin hylyllä sukellustöitä hankaloittivat kevääseen 1998 saakka tukialusten ankkurointivaikeudet. Hylkyä ympäröi tasainen, paikoitellen orgaanisesti sedimentoitunut savipohja, joten sen välittömään läheisyyteen ankkuroituminen oli suotuisissakin oloissa riskialtista tuulen voimakkuuden ja suunnan muutosten tai ankkurin pitämättömyyden takia. Suurimpana uhkana olivat ankkurin tai ankkurikettingin kontrolloimaton raahautuminen hylkyyn tai mastoihin. Keväällä 1998 S:t Mikaelille perustettiin varta vasten suunniteltu tukialusten monipistekiinnittäytymisen mahdollistava ankkurointijärjestelmä, jonka ansiosta hylyllä voidaan työskennellä mahdollisimman turvallisesti.

© Anna Nurmio-Lahdenmäki 2000

Muinaismuistolaki

Kaikki kiinteät muinaisjäännökset ovat muinaismuistolain (295/63) mukaisesti automaattisesti rauhoitettuja. Niiden kaivaminen, peittäminen ja muu niihin kajoaminen on laissa kielletty. Laissa ei määritellä muinaismuistoja iän mukaan, vaan käytetään ilmaisuja muinainen, muinaisilta ajoilta peräisin oleva, pakanuuden aikainen jne.

Lain suojaamia muinaisjäännöksiä ovat mm. muinaiset hautaröykkiöt, kalmistot, asuinpaikat, kalliomaalaukset, uhrikivet ja muut palvontapaikat, linnavuoret ja huomattavien rakennusten rauniot. Myös maasta löydetyt oletettavasti yli sata vuotta vanhat esineet, joiden omistajaa ei tunneta, tulee toimittaa Museovirastoon tutkittaviksi. Suoraan lain nojalla rauhoitettuja ovat myös yli sata vuotta vanhat hylyt.

Muinaisjäännösten suojelu, tutkiminen ja hoito ovat Museoviraston vastuulla. Vain Museovirastolla on oikeus tutkia, hoitaa tai merkitä muinaisjäännöksiä tai antaa lupa näihin toimenpiteisiin. Vuoden 1995 alusta lukien muinaisjäännösten rajat ja suoja-alueet vahvistaa alueellinen ympäristökeskus Museoviraston tai maanomistajan esityksestä. Ympäristökeskus voi myös antaa luvan muinaisjäännöksiä koskeviin toimenpiteisiin, mutta jos Museovirasto vastustaa ympäristökeskuksen myöntämää lupaa, tapaus alistetaan opetusministeriön ratkaistavaksi.

Muinaismuistolaki rajoittaa merkittävästi maankäyttöä ja suojelusäännökset on otettava huomioon jo maankäyttösuunnitelmien valmisteluvaiheessa. Laki määrää mm., että kaikkia yleisiä työhankkeita kuten teiden, rautateiden, kanavien ja lentokentän rakentamista, vesistön säännöstelyä tai kaavoitusta suunniteltaessa on hyvissä ajoin otettava selvää, saattaako hankkeen toteuttaminen koskea kiinteää muinaisjäännöstä. Jos niin on, rakennuttaja on velvollinen korvaamaan hankkeen edellyttämät arkeologiset tutkimukset.

Myös suurten yksityisten hankkeiden suhteen toimitaan vastaavasti. Sen sijaan pienten yksityisten maankäyttöhankkeiden osalta Museovirasto kustantaa tutkimukset. Jos yleinen työhanke vaatii kansallisesti merkittävän kohteen vapauttamista rauhoituksesta eikä Museoviraston kannan mukaan suojelusta vapauttaminen ei ole mahdollista tutkimusten jälkeenkään, asia on alistettava valtioneuvoston ratkaistavaksi. Kuitenkin lähes poikkeuksetta suunnittelijan/rakennuttajan ja Museoviraston väliset neuvottelut ovat johtaneet kaavassa ja suunnitelmissa sellaisiin muutoksiin, joilla tärkeiden muinaisjäännöskohteiden säilyminen edelleenkin koskemattomina on voitu taata.

Suomi allekirjoitti Euroopan arkeologisen kulttuuriperinnön suojelemista koskevan sopimuksen vuonna 1994. Sopimus astui voimaan 25.5.1995. Suomen muinaismuistolaki noudattaa sopimuksessa esitettyjä pääperiaatteita.

© www.nba.fi 2000