|
|
|
||
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
||
|
|
|
||
|
|
|
||
|
|
|
||
|
|
|
||
|
|
|
||
|
|
|
||
Sukellustöitä S:t Mikaelin hylyllä on tehty useissa jaksoissa neljän vuosikymmenen aikana. Vuosien saatossa hylkyä on mitattu ja piirretty, ja siitä on nostettu yli 600 esinettä tai esineen osaa.
Borstöstä löytynyt laivanhylky tuli museoväen tietoisuuteen 1950-luvun lopulla. Hylky löytyi aivan sattumalta, kun borstöläisten kalastajien silakkaverkkojen ankkuriliina takertui kiinni yhteen sen kolmesta mastosta.Ilmiömäisellä paikanmäärityskyvyllään kalastajat painoivat sijainnin mieleensä. Myöhemmin he pyysivät saarella vierailleita laivaston sammakkomiehiä tarkastamaan paikan. Sukeltajat totesivat merenpohjassa harvinaisen ehjän hylyn, josta he löysivät ja nostivat yhden lasipullon. Uponnutta siviilialusta ei kuitenkaan pidetty erityisen kiinnostavana, ja hylky sai jatkaa hiljaiseloaan vielä pari vuotta.
Ensimmäiset sukellusleirit "Borstö I"-nimellä kutsutulla hylyllä järjestettiin 1960-luvun alussa. Suomen Museoviraston edeltäjä Muinaistieteellinen toimikunta myönsi tutkimusluvan ruotsalaiselle hylkyharrastaja Gösta Bojnerille, jonka ryhmä sukelsi hylyllä muutamana kesänä.
Bojner ryhmineen nosti S:t Mikaelista kymmenittäin arvoesineitä, mm. ne kultaiset taskukellot ja nuuskarasiat, joiden perusteella Borstön hylky sai aarrelaivan maineensa. Suurin osa laivan lastista oli kuitenkin aivan arkista tavaraa. Myöhemmissä tutkimuksissa on selvinnyt, että alus kuljetti muun muassa kapakalaa, turkinlankaa, kristallisokeria ja tupakkaa.
Hylyn identiteetti ei vielä tuolloin ollut selvillä, mutta alustyypin perusteella sitä pidettiin hollantilaisena. Maamme harvalukuisten urheilusukeltajien keskuudessa tieto Borstön hylystä levisi kulovalkean lailla, ja S:t Mikaelin legenda sai alkunsa.
Museoviraston merihistorian toimisto - nykyisen Merimuseon edeltäjä - järjesti seuraavat sukellustutkimukset Borstön hylyllä 1970-luvun alussa toimistopäällikkö Chr. H. Ericssonin johdolla. Tarkoituksena oli tutkia hylyn alustyyppiä ja selvittää sen ajoitus sekä kotimaa. Työssä käytettiin apuna tuolloin modernia tekniikkaa: vedenalaista televisiokameraa. Kameran tekemiin havaintoihin syvyys, pimeys ja kylmyys eivät vaikuttaneet. Tukialuksen monitorista sukeltajat näkivät usein sellaista, mihin eivät sukelluksen aikana olleet kiinnittäneet lainkaan huomiota.
Kuvanauhojen ja mittaustulosten rinnakkaiskäyttö helpotti tutkijoiden työtä merkittävästi, mutta tutkimukset eivät edelleenkään tarjonneet vastauksia kysymyksiin uponneen aluksen nimestä tai lähtö- ja määräsatamasta. Myöskään haaksirikolle ei löytynyt ilmeistä syytä. Tiedettiin vain, että noin 24 metriä pitkä ja noin 7 metriä leveä hylky oli 1700-luvulta peräisin oleva hollantilaistyyppinen kolmimastokaljuutti. Nostetun esineistön perusteella voitiin päätellä, että alus oli mitä ilmeisimmin uponnut vuosisadan puolivälin paikkeilla. Tuntemattoman hylyn arvoitus selvisi, kun löydetty esineistö kävi yksiin arkistotietojen kanssa. Seuraavan kesän tutkimusleiri järjestettiin vielä "Borstö I:llä", sillä uponneen aluksen nimi paljastui vasta myöhemmin Amsterdamin keskusarkistosta.
Taloudellisen nousukauden myötä 1980-luvulla alettiin suunnitella S:t Mikaelin nostamista sponsorirahoituksen turvin. Maineikas hylky, jota jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan oli tituleerattu Suomen Wasa-laivaksi, aiottiin nostaa ja museoida varta vasten rakennettavaan konservointiakvaarioon Helsinkiin.
Yksityiskohtaisten nostosuunnitelmien mahdollistamiseksi S:t Mikaelilla järjestettiin sukellusleirejä ammattisukeltaja Leo Jolkkosen johdolla. Insinööritoimistot laativat lujuuslaskelmia sukeltajien keräämien tietojen perusteella, hylkyä kartoitettiin ja siitä nostettiin esineistöä. Pinnalle tuodusta merimiesarkusta paljastui yksi S:t Mikaelin arvolöydöistä: navigointivälineenä käytetty puinen jaakobinsauva, jollaisia maailman meriarkeologia tuntee hylkylöytöinä yhteensä vain kymmenkunta. Myös hylyn arvoituksen ratkeamisen kannalta tärkeät karriolinpyörät nostettiin konservoitaviksi Merimuseon laboratorioon. Taloudellisen laskusuhdanteen myötä S:t Mikaelin hylyn nostosta luovuttiin.
Viimeisin kenttätyöjakso (1997-1998) käynnistettiin, kun S:t Mikaelista löytyneet posliiniastiat todettiin Meissenin posliinitehtaan valmistamiksi keräilykappaleiksi. Hylyssä vielä näkyvillä olleiden astioiden saamiseksi talteen Suomen merimuseo päätti niiden pelastusnosto-operaatiosta.
Syyskuussa 1997 tutkija Anna Nurmion johdolla toteutetun pelastusnosto-operaation tavoitteena oli paikallistaa ja nostaa S:t Mikaelin hylystä kaikki näkyvillä olevat ja ilman kaivavan arkeologian menetelmiä havaittavissa olevat arvoesineet, joiden ensisijaisesti oletettiin olevan Meissenin tehtaan valmistamia posliiniastioita. Nostotapa suunniteltiin siten, etteivät nostot aiheuttaisi enempien astioiden paljastumista.
Pelastusnosto-operaation aikana nostettiin 15 Meissen-esinettä kolmesta eri astiastosta. Niiden joukossa on polykromisen Deutsche Blumen -astiaston tarjoiluvateja Alt-Ozier-reliefillä sekä Strohblumenmuster- ja ns. Böttger-posliinisia kahvi-/teeastiaston osia. Erityisesti viimeksimainittujen löytyminen ylitti kansainvälisen uutiskynnyksen.
Vuonna 1998 kenttätöitä tehtiin kahteen otteeseen. Kenttätyöt toteutettiin sponsorirahoituksen turvin tutkija Anna Nurmion johdolla.
Aivan alkajaisiksi, kevään kirkkaiden vesien aikaan merenpohjaan rakennettiin tutkimusalusten luotettavan monipistekiinnittäytymisen mahdollistava ankkuroitumisjärjestelmä, jolla on suuri merkitys sekä S:t Mikaelin hylyn suojelun että sukellusturvallisuuden kannalta. Sukellustyömaa oli samalla Länsi-Uudenmaan ammatillisen aikuiskoulutuskeskuksen ammattisukeltajakurssin meriarkeologinen täydennyskoulutusleiri. Ankkuripainojärjestelmän yksityiskohtaisesta suunnittelusta vastasi itsekin ammattisukeltajaksi koulutettu perämies Ville Koskela.
Syksyllä vesien jälleen kirkastuttua S:t Mikaelille palattiin käynnistämään kuntokartoitusta ja suorittamaan loppujen näkyvillä olleiden posliiniastioiden pelastusnostot. Puolitoistaviikkoisen kenttäjakson tuloksena Suomen merimuseon kokoelmiin liitettiin häikäisevä kokoelma hienointa Meissenin posliinia. Esineitä nostettiin toistasataa. Niiden joukossa on osia eri kahvi- ja ruoka-astiastoista sekä taidokkaasti valmistettuja pienoispatsaita, joita käytettiin juhlakattausten koristeina.
Kenttätöiden tuloksena S:t Mikaelille perustettiin kiinteisiin mittapisteisiin perustuva kuntoseurantajärjestelmä, jonka avulla hylyn mastojen kallistumaa ja rungon rakennemuutoksia pystytään tarkkailemaan. Tulevaisuudessa tärkeintä onkin keskittyä S:t MIkaelin kuntoseurantaan, jotta harvinaisen ehjärakenteisen hylyn säilyminen saadaan turvattua.
S:t Mikaelin hylky löytyi Borstön saaren edustalta 1950-luvulla, mutta sitä ei lähes kahteen vuosikymmeneen tunnistettu. Sitkeän salapoliisityön tuloksena tohtori Christian Ahlström selvitti hylyn identiteetin keräämällä arkistotietoja eri maissa ja vertailemalla niitä hylystä löytyneiden esineiden kanssa. Arvoituksen ratkaisemiseksi Ahlström teki laajaa arkistotutkimusta niin Suomessa kuin ulkomaillakin, jossa hänen tutkimusmatkansa suuntautuivat muun muassa Ruotsiin, Tanskaan, Hollantiin ja Ranskaan.
Ahlströmin tehtävää saattaa verrata lähinnä neulan hakemiseen heinäsuovasta. Koska Borstö I:tä pidettiin hollantilaisena, oletettiin sen Itämerelle päästäkseen ilman muuta kulkeneen Tanskan salmien ja siten myös Juutinrauman tullin kautta. Tullitilien arkistojen perusteella oli tiedossa, että 1700-luvun puolivälin paikkeilla Juutinrauman kautta matkasi vuosittain osapuilleen 5000 alusta, joista puolet kohti itää. Hylyn uppoamisvuodesta ei ollut varmuutta, ja pelkästään aikahaarukalla +/- 5 vuotta eli vuosien 1745 ja 1755 välillä Tanskan salmista itään oli kulkenut noin 25 000 laivaa.
Ajoitusta helpotti Turusta löytynyt huutokauppapöytäkirja vuodelta 1748. Siinä kerrottiin kauppatavarasta, joka oli peräisin edellisenä syksynä Nauvon ulkosaaristossa sattuneesta haaksirikosta. Vuosiluku sopi erinomaisesti yksiin Borstö I:n taskukellojen ja nuuskarasioiden kanssa, sillä niiden valmistusmerkinnät ajoittuivat vuosiin 1745 -1747.
Kaikki kimaltava ei kuitenkaan ole kultaa. Tässä tapauksessa arvoituksen ratkaisivat hevosrattaat. Tammikuussa 1971 Ahlströmin silmiin sattui Kööpenhaminassa kirjelmä, jossa myönnettiin tullivapaus kolmeen laatikkoon pakatuille kaksipyöräisille hevosrattaille eli karriolille. Tullivapaus oli myönnetty, koska karrioli oli matkalla Pietariin keisarinna Elisabet Petrovnan (1709-1762) hoviin. Ajan tavan mukaan kuninkaallisesta yksityisomaisuudesta ei tarvinnut maksaa tullia.
Samalla selvisi myös rattaita kuljettaneen aluksen kapteenin nimi: Carl Pouls Amiel. Kapteeni Amiel vaikutti hollantilaiselta, mutta hänen laivansa oli venäläinen. Tämä oli vastoin ennakko-oletuksia, mutta ei kuitenkaan kovin yllättävää. Elettiin aikaa, jona Venäjä tukeutui eurooppalaiseen tietotaitoon esimerkiksi kauppalaivastonsa kehittämisessä.
Ahlströmin tutkimuksissa paljastui myös, että kapteeni Amiel oli saapunut Pietarista Amsterdamiin heinäkuussa 1747 "S:t Mikael" -nimisellä aluksella. Syksyn tullen kapteenin aikomuksena oli jälleen suunnata kohti Pietaria. Lokakuun puolivälissä S:t Mikaelin tiedetään olleen Juutinraumassa, josta sen matka jatkui kohti Suomen etelärannikkoa - ja lopullista määränpäätä. Borstötä pidemmälle S:t Mikael ei päässyt.
© Anna Nurmio-Lahdenmäki 2000